"Oma itse esillä viimeiseen asti, Challenger."
"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka ovat edessämme."
Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään, juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään. Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.
Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa, joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.
"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello soi."
Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki yhdessä, alaspäin vedettäessä.
Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään. Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.
"Se on hyödytöntä. Ei ketään ole jäljellä", huudahdin.
"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."
Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.