Lordi John näytti syylliseltä.
"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn. "Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa auki."
Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun tarina oli lopussa.
"Olitteko Englannin pankin ulkopuolella, herra?"
"Kyllä, Austin."
"Kun kaikki miljoonat olivat sisällä ja joka ihminen nukkui?"
"Niin oli asian laita."
"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään autoaan.
Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan, huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan, ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.
"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."