"Jos nyt koetamme saada selville toiset kirjaimet vasemmalta oikealle, niin ne ovat M, M, pieni d, A, pieni d ja lopuksi B."
"Kyllä te olette aivan oikeassa. Pienet d-kirjaimet näen aivan selvään."
"Se, mistä teille äsken luin, on virallinen asiakirja, joka on tehty
Marie Madeleine d'Aubrayn, Brinvilliersin markiisittaren kuulustelussa.
Hän oli yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia murhaajia ja myrkyttäjiä."
Minä istuin ääneti, haltioissani tuosta tavattomasta tapauksesta ja niitten todistusten täydellisyydestä, joilla Dacre selvitti sen oikean merkityksen. Muistin heikosti tuon naisen elämäkerran, hänen hurjat irstailunsa, hänen sairaan isänsä kylmäverisen kidutuksen ja alhaisista voitonpyyteistä tehdyn veljiensä murhan. Muistin myöskin, että se rohkeus, jota hän osoitti elämänsä loppuhetkillä, oli jossain määrin lieventänyt hänen kauhistuttavan elämänsä tekemää vaikutusta, ja että koko Pariisi oli päivitellyt hänen viimeisiä hetkiään ja koroittanut hänet marttyyriksi muutamia päiviä myöhemmin, kun se oli kironnut hänet murhaajana. Ainoastaan yksi seikka oli minulle epäselvä.
"Kuinka olivat hänen nimikirjaimensa ja arvomerkkinsä tulleet kaiverretuiksi rattiin? Ei suinkaan mahdettu keskiajalla mennä aateluuden jumaloimisessa niin pitkälle, että vesikidutuskojeet koristeltiin aatelisilla arvomerkeillä?"
"Se seikka on tuottanut minullekin päänvaivaa", sanoi Dacre, "mutta se voidaan selittää hyvin yksinkertaisesti. Juttu herätti aikoinaan suurta huomiota, ja mikään ei ole luonnollisempaa kuin se, että La Regnie, poliisipäällikkö, piti ratin muistonaan. Ei tapahtunut usein, että ranskalainen markiisitar sai alistua vesikidutukseen. Se, että toisten tiedoksi esine varustettiin nimikirjaimilla, oli aivan hänen tapaistaan."
"Entä tuo sitten?" sanoin minä osoittaen rikkinäistä ratin torvea.
"Hän oli julma kuin naarastiikeri", sanoi Dacre kääntäen pois päänsä.
"Luultavasti oli hänellä vahvat ja terävät hampaatkin."