"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon." Hän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja kantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja pelon välillä.
Viisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.
"Teidät on nyt pantu rovioon", sanoi hän, "ja uskallanpa kysyä koko maailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin lujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai liikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja heittää se alas Merodalin jyrkänteeltä."
Kaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla kantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani raikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri rovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon makaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai kokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka olisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä kohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa näkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti erästä kapeata, luikertelevaa polkua. "Tuolla menee tie", sanoi hän. Mutta äkkiä hän huudahti:
"Dios mio, mitä se on?"
Kauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin vapisevan kuin säikähtyneen hevosen.
"Se on paholainen", kuiskasi hän, "hän rääkkää parhaillaan jotain, samoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä käsiinsä."
Peräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme jälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan yläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan selväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä seisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja ryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä kuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin päivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän kanssaan.
De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita, täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena. Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi, jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille ilmoittamaan.