Hän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani. Mutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään ja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti matkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen esiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.
Myöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni Violettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja isäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat kulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin häipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien oikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki valo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.
Kuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti sen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli määrännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan vihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla hän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan totella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt, niinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä pidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie kulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini valmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin vauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme Espanjassa tekemään.
Saavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella tietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä suuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että preussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään, sanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa odotettiin ennen keskiyötä.
En malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset Violetten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa itse kaupunkiin.
Pääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä ja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin heidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta minusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja Violetten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä heikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan sysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin erästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.
Puff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin lentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh, kuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.
Hevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot. Nousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi eteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin hänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden. Hakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin. Minuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin leveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia poppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se kuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet takaa-ajosta.
Nyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä tammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin hevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua sokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli ihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen. Kun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää, ettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.
Oli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse. Saatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin rauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa roihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että vaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa suurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta. Mutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.