Olinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain erästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan nähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen kiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin suoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka istuivat nuotion ympärillä tien vieressä.
Minä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon tulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin jonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa tuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä tuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä hyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin selviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut kuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin taaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun onnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta, pitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin etupuolelle.
Kaikki nämä seikat olivat minulle ikäänkuin vaistomaisesti selviä, ymmärrättekö. Tuskin olin vilkaissut heidän partaisia, suurten metallikypärien peittämiä kasvojaan, kun jo kosketin kannuksilla Violetteä, joka läksi kiitämään tietä eteenpäin. Hohoi! sitä hoilottamista, huutamista ja tömistelemistä takanamme! Kolme heistä laukaisi pyssynsä, ja kolme hyppäsi hevostensa selkään. Yksi kuula osui satulaani napsahtaen kuin keppi ovea vastaan. Violette kiiti hurjasti eteenpäin, ja luulin sen tulleen haavoitetuksi, mutta se olikin vain nirhama. Ah, tuota rakasta pientä eläväistä, kuinka sitä rakastin, kun huomasin sen jälleen aloittavan omaa pitkää, kevyttä laukkaansa, jolloin sen kaviot rapsahtelivat kuin espanjalaisen tytön kastanjetit. En voinut hillitä itseäni. Käännyin ympäri satulassa, hosuin ja huusin: "Eläköön keisari!" Ulvoin aivan naurusta kuullessani sitä kirousten tulvaa, minkä sanani aiheuttivat.
Mutta vaara ei ollut vielä vältetty. Jos hevoseni olisi ollut virkeä, olisi se varmasti selviytynyt vainoojista. Mutta nytpä olikin yksi heistä nopeampi kuin muut. Se oli oikein reilu poika upseeriksi. Joka kerta kun katsoin taakseni, huomasin välimatkan hänen ja hänen tovereittensa välillä suurenevan. Hän lähestyi minua lähestymistään.
Odotin nyt, kunnes hän oli tullut noin kolme-, neljäsataa kyynärää miestensä edelle. Sitten hillitsin Violetteä hiukkasen — aivan vähäsen, niin että hänen täytyi uskoa todellakin saavuttavansa minut. Kun hän oli tullut pyssynkantaman päähän, vedin pistoolini esille ja katsoin, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että tahtoisi ampua. Tuo tyhmeliini oli ottanut pistoolit satulakotelosta pois, koska hänen piti olla leirissä yön aikana. Hän heilutti miekkaansa minulle syytäen suustaan uhkauksia. Oli selvä, ettei hän käsittänyt joutuneensa armeliaisuuteni varaan. Nyt oli vain noin kaksikymmentä kyynärää välillämme. "Rendez-vous!" huusi hän. "Minun täytyy lausua kiitokset monsieur'lle ranskan kielestä", sanoin minä tukien pistoolin vasenta käsivarttani vasten ja tähdäten hänen kasvoihinsa. Huomasin miten hän kalpeni nähdessään olevansa hukassa. Mutta juuri sillä hetkellä, kun painoin liipasinta, tulin ajatelleeksi hänen äitiänsä, ja laskin luotini hänen hevosensa olan läpi. Pelkään, että hän loukkaantui kaatuessaan, sillä kuului ankara mätkähdys. Mutta minun oli kirjeestä pidettävä huolta, jonka vuoksi annoin Violetten ravata.
Noiden saatanan saksalaisten kanssa ei ollut niinkään helppo selviytyä. Takana tulevat miehet eivät antaneet kaatuneen upseerin itseänsä häiritä, vaan huhkivat perässäni. Olin tullut eräälle mäenrinteelle ja luulin näkeväni heidät viimeisen kerran, mutta piru vieköön, nehän olivat aivan kintereilläni. Ja samassa silmänräpäyksessä näin, silmäillessäni eteenpäin, näyn, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun. Pitkän, aukean tien päässä oli musta sotajoukko valmiina ottamaan minut vastaan. Mihin tahansa käännyin, näin vain kuoleman.
Rakuunoita takanani ja husaareja edessäni! En milloinkaan sitten Moskovan jälkeen ole ollut tällaisessa ahdingossa. Mutta rykmenttini kunnian vuoksi tahdoin kuitenkin mieluummin saada kuoleman kevyen kuin raskaan ratsuväen sotilaalta. Sen vuoksi en epäröinyt hetkeäkään, vaan annoin Violetten laukata. Muistan, että halusin rukoilla, mutta olin siitä viime aikoina hieman niinkuin vieraantunut. Ainoat sanat, jotka saatoin keksiä, olivat eräästä rukouksesta kauniin ilman puolesta, jonka me tavallisesti luimme koulussa lupapäivän aatto-iltana. Mutta nekin, arvelin, olivat paremmat kuin ei mitään, ja kertasin niitä parhaillani, kun äkkiä kuulin ranskan kielisen huudahduksen aivan edessäni. Ne olivat meidän — meidän omia, rakkaita pieniä solttujamme Marmonten osastosta. Päästin kohtuullista ravia ystävien luo, sillä tahdoin saada heidät ymmärtämään, että joskin husaari pakenee, niin on hänen luontonsa vastaista paeta nopeasti.
Kenenkä huomasinkaan joukon etunenässä ellen juuri Bonvet-vanhuksen, jonka pelastin Leipzigin luona. Hän tuli luonnollisesti liikutetuksi jälleennäkemisestä, mutta kerrottuani hänelle tehtävästäni ja että minun täytyi kulkea Senlisin kautta, nauroi hän epäilevästi.
"Vihollinen on siellä", intti hän. "Et voi päästä läpi. Miksi et valitse suoraa tietä Pariisiin? Minkä vuoksi sinun pitää valita juuri se tie, jota kulkiessasi voit olla melkein varma joko tulevasi vangituksi tai tapetuksi?"
"Sotilas ei valitse — hän tottelee!" sanoin hänelle Napoleonin omilla sanoilla.