"Jaha, vainiin, jassoo", sanoi hän, "silloin on viisainta, että seuraat meidän mukana, sillä mekin olemme matkalla Senlisiin tiedusteluretkelle. Meillä on Poniatowskin puolalainen peitsimies-eskadroona etunenässämme."
Ja niin lähdimme komeillen matkaan hiljaisessa yössä, kunnes saavuimme puolalaisten sivustalle — ne olivat kaikkityyni hienoja, vanhoja sotureita, joskin hieman liian raskaita hevostensa kannettaviksi. Me ryhdyimme pakinoimaan heidän kanssaan, ja varhain aamulla näimme valoja Senlisistä. Eräs talonpoika tuli kärryjään vetäen, ja häneltä saimme kuulla, miten oli asian laita kaupungissa.
Yksi ainoa kasakka-eskadroona oli majoitettu raatihuoneelle, joka sijaitsi torilla ja oli kaupungin suurin rakennus. Kokonainen preussilainen jalkaväen osasto oli leiriytynyt pohjoisessa päin olevaan metsään, mutta Senlisissä ei ollut mitään muita vihollisjoukkoja kuin kasakat. Nyt oli tervetullut tilaisuus kostaa noille raakalaisille, joiden julmuus meikäläistä maalaisväestö-raukkaa kohtaan oli pysyvänä puheenaineena kaikkien leiritulien ääressä.
Syöksyimme kaupunkiin kuin pyörremyrsky, hakkasimme maahan ratsuvahdit, ratsastimme etuvartijoiden ylitse ja telkisimme raatihuoneen portin ennenkuin vihollinen aavistikaan, että ranskalainen oli kahdenkymmenen peninkulman etäisyyden päässä. Näimme kauhistuttavia naamoja ikkunoissa, naamoja, jotka olivat ohimoita myöten parran peitossa, musta tukka sikin sokin lampaannahkaisten lakkien alla, ja tyhmiä, töllisteleviä suita.
"Hurraa, hurraa!" huusivat he kiväärinsä laukaisten, mutta meidän miehet olivat jo sisällä ja tarrasivat raakalaisten kurkkuun, ennenkuin he ehtivät kunnolleen valveutua unesta. Oli hirvittävää nähdä, miten puolalaiset kävivät verivihollistensa kimppuun, aivan kuin nälkiintyneet sudet hyökkäävät lihavaan lammaslaumaan. Useimmat tapettiin pylväsparvekkeella, minne olivat paenneet piiloutuakseen. Veri virtasi alas käytävään kuin sade katolta.
Kun taistelu oli loppunut, hain rehua ja vettä Violettelle, ja voittepa uskoa, että pieni ystävättäreni niitä tarvitsi. Sitten pesin sen jalat, sidoin sen suitsista erääseen vedenottopaikkaan ja menin sisään saamaan jonkun palasen minäkin, niin ettei minun tarvitsisi enää pysähtyä ennen Pariisia.
Ja nyt tapahtui jotain kummallista ja kohtalokasta. Vanha Bonvet seisoi ja odotteli minua käytävässä astuessani sisään, ja hän kysäisi minulta, emmekö joisi pullollista viiniä yhdessä. "Mutta emme saa, tuhat tulimmaista, viipyä liian kauan", sanoi hän, "sillä metsän ulkopuolella on noin kymmenen tuhatta Theilmannin preussilaista."
"Missä sitä viiniä on?" kysyin minä.
"Älähän hätäile; kaksi husaaria löytää aina viiniä, jos sitä kerran on olemassa", sanoi hän, ja kynttilä kädessä tepasteli hän edelläni kiviportaita alas keittiöön. Sieltä johtivat uudet kieruportaat alas kellariin. Että kasakat olivat täällä vierailleet ennen meitä, saatoimme huomata niistä lukuisista murskatuista pulloista, joita oli pitkin lattiaa. Majuri oli suuri herkkusuu, ja seisoskellen siellä hän haisteli noita kaikkia ihanuuksia — Chambertinia, Gravesta, Micantesta, valkoista ja punaista viiniä, imelää ja vaahtoilevaa — aivankuin kissa maitokupin ääressä. Hän oli lopulta valinnut itselleen valkoista bourgognea ja oli juuri ottamaisillaan käteensä pullon, kun musketin laukaus pamahti ylitsemme, ja alkoi kuulua jalkojen töminää ja sellaista ulvontaa ja kiljuntaa, jollaista en ole ikinä kuullut. Preussilaiset olivat yllättäneet meidät.
Bonvet oli urhoollinen mies, se täytyy hänestä sanoa. Hän tempasi tuota pikaa sapelinsa ja kompuroitsi portaita ylös niin että kannukset kilisivät. Seurasin hänen perässään, mutta juuri kun olimme tulleet keittiöstä ulos johtavaan käytävään, ilmoitti riemukas huuto saksalaisten vallanneen talon.