"Kaikki on hukassa", sanoin minä.
"On vielä olemassa yksi, joka kuolee ensimmäisenä", huusi hän juosten vimmatusti eräitä toisia portaita ylös. Ensin olin syöksymäisilläni hänen perässään, mutta tulin ajatelleeksi, että minulla oli tärkeä tehtävä suoritettavana, ja että jos kaatuisin, ei kirje tulisi milloinkaan määräpaikkaansa. Minun täytyi siis antaa Bonvet'n kuolla yksinään ja vetäytyä takaisin kellariin ja sulkeutua sinne.
Onneksi löysin jonkun aikaa haettuani kynttilän, jonka Bonvet oli jättänyt, ja sain sen palamaan. Mutta mitä nyt tekisin, en saattanut käsittää. Roistot pääni yläpuolella huusivat itsensä käheiksi, ja oli selvä, että ne alkaisivat pian kaivata jotain kurkun kastiketta. Ja silloin olisi urhoollisen husaarin, hänen tehtävänsä ja urhoollisuusmitalin loppu. Muistelin äitiäni ja muistelin keisaria, kunnes kyyneleet kihosivat silmiini. Mutta heti kohta olin taas ennallaan. "Reipasta mieltä", huudahdin rintaani lyöden. "Uljasta mieltä, reipas poikaseni! Ei ole mahdollista, että se, joka selviytyi Moskovasta niin vähällä, ettei saanut edes kylmänhaavaakaan, kuolisi ranskalaisessa viinikellarissa." Koettelin ja tunsin, että kirjeeni oli tallessa, ja se lisäsi rohkeuttani.
Ensimmäinen ajatukseni oli sytyttää talo palamaan, toivoen siitä syntyneessä sekasorrossa voivani pujahtaa pakoon. Toinen aikeeni oli kätkeytyä tyhjään viinitynnöriin. Haeskelin parhaillaan sopivaa tynnöriä, kun äkkiä huomasin eräässä nurkassa matalan pienen oven, joka oli yhtä harmaaksi maalattu kuin muurikin. Tyrkkäsin sitä ja luulin aluksi sen olevan lukossa. Mutta äkkiä se antoi perää, ja silloin hoksasin, että sitä piti kiinni jokin sen toiselle puolelle pönkitetty esine. Töykkäsin selälläni, ja samaa kyytiä lensi ovi auki, niin että syöksähdin takaperin toiseen huoneeseen. Kynttilä oli pudonnut kädestäni. Olin siis jälleen pimeässä. Kokosin kaiken huomiokykyni ja näin nyt reiän lävitse tai jostain muualta tulevan kapean valonjuovan valossa, että olin jonkinlaisessa varastoviinikellarissa, joka oli täynnä valtavia viinikulhoja. Joka tapauksessa tuntui tämä olevan varmempi piilopaikka kuin ulkokellari, josta syystä minä, löydettyäni jälleen kynttiläni, aloin kasata röykkiötä oven eteen uudelleen. Mutta yht'äkkiä huomasin jotain, joka minua hämmästytti ja vieläpä, sen myönnän, sai minut hieman pelkäämään.
Olen maininnut, että huoneen kaukaisimpaan soppeen pilkisti jostain katossa olevasta reiästä pieni, himmeä valojuova. Kuinka ollakaan, kun nyt tirkistelin pimeydessä, äkkäsin äkkiä pitkän, suuren haamun liikuskelevan valonsäteiden kohdalla ja sitten taas katoavan pimeyteen. Säpsähdin niin ankarasti, että olin vähällä särkeä huopalakkini leukaremmin! Näky kesti vain sekunnin, mutta kerkesin siitä huolimatta huomata, että miehellä oli karvainen kasakkalakki päässään, ja että hän oli suuri, pitkäsäärinen, hartiakas, sapelilla varustettu ryöväri. Tuhat tulimmaista, eikös itse Etienne Gerardkin hieman hätkähtänyt ajatellessaan olevansa yksinään pimeässä tuollaisen miehen kanssa.
Mutta vain silmänräpäykseksi. "Rohkeutta poikaseni", ajattelin minä, "kun tosi eteen tulee on tuolla raakalaisella suurempi syy pelätä minua kuin minulla häntä." Ja samassa selveni minulle, että hän pelkäsi. Saatoin sen huomata hänen nopeista askeleistaan ja kokoonkyyristyneestä asennostaan, kun hän hyppi tynnöreitten keskellä kuin rotta koloa hakiessaan. Ja hän se oli, joka oli pidellyt ovea kiinni, eikä mikään pakkalaatikko tai viinitynnöri, kuten ensin olin arvellut.
Käsitin nyt, että mitä rohkeammin esiintyisin sen parempi. Sytytin siis kynttiläni ja astelin häntä kohden pitkin askelin ja miekka kädessä.
"Tulehan esille, senkin veijari", huusin minä. "Nyt on vihdoinkin viimeinen hetkesi koittanut!"
Kohotin kynttilää korkealle ja nyt saatoin erottaa vilaukselta miehen pään, joka pisti esiin tynnöristä. Hänellä oli kultainen kokardi mustassa hatussaan, ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli upseeri ja hyvän kasvatuksen saanut mies.
"Monsieur", sanoi hän hyvällä ranskankielellä. "Antaudun teidän suojelukseenne. Mutta ellette tahdo antaa minulle lupaustanne, niin täytyy minun myödä henkeni niin kalliista kuin mahdollista."