"Herrani", sanoin minä, "ranskalainen tietää, kuinka on kohdeltava onnetonta vihollista. Henkenne on turvattu."
Nämä sanat lausuttuani ojensi hän minulle sapelinsa.
"Kenet on minulla kunnia vangita?" kysyin minä.
"Olen kreivi Boutkin, donilainen kasakka", sanoi hän, "saavuimme tänne tänä iltana ja päätimme viettää yön täällä. Hetkisen kuluttua rupesi minua palelemaan ja senvuoksi menin kellariin saadakseni kulauksen viiniä, mutta sillä aikaa, kun olin täällä, valtasi teidän väkenne talon, ja kun nousin portaita ylös, oli koko juttu jo selvä. Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä, kuin koettaa pelastaa oma henkeni; käännyin sentähden takaisin ja kätkeydyin tänne kellariin, mistä minut löysitte."
Kreivin kertomuksesta kävi selville, ettei hän piilopaikkaansa perimmäiseen kellariin ollut kuullut mitään viimeisestä kahakasta, ja ettei hän siis voinut aavistaa, että hänen omat liittolaisensa taas olivat herroja talossa. Jos hän kerran tämän saisi tietää, kääntyisi juoni hänen edukseen, ja minusta tulisi sensijaan hänen vankinsa. Miten menettelisin? Olin vähällä joutua kiikkiin, kun äkkiä sain päähänpiston, niin loistavan, että aivan tyrmistyin oman kekseliäisyyteni vuoksi.
"Kreivi Boutkin", sanoin minä, "olen sangen arveluttavassa asemassa."
"Ja mistä se johtuu?" kysyi hän.
"Siitä, että olen luvannut suojella teidän henkeänne."
Hän näytti sangen hämmästyneeltä. "Ettehän aio peruuttaa lupaustanne?" uteli hän.
"Jos pahin sattuu, täytyy minun uhrata oma henkeni suojellakseni teidän", sanoin minä, "mutta se tuottaa suuria vaikeuksia."