"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"
Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.
"Sitä en tiennyt."
"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."
"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta asemastanne!"
"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."
Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin minut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.
Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.
"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"
En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.