"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden! Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard! pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."
Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten, pelien, kilpa-ajojen yhteydessä — hänen irstailunsa olivat hankkineet hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse, jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu. Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää kuin lordi Ruftonilla ja minulla?
"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka; sinne jätämme hevoset", sanoi hän.
Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää, on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet, tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen. Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle asianlaidan olevan.
Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella, voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa me seisoimme.
"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."
Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin arvokkaasti kuin saatoin.
"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee, Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."
Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän häpeämättömin ilmein.
"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni kanssa?"