"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä sinulta pyydän."
"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."
"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre. Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet biljardisalissa."
Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen. Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä, ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan oikein", sanoi hän, "aivan oikein."
"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."
Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.
"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton", sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."
Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre seisoi sen toisessa — ja minä toisessa päässä. Välillämme oli kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.
"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"
"Kyllä", me huusimme.