Holmes hymyili.
"Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia, että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs ihmislempijä, joka on uhrannut milt'ei neljäsosnmiljoonan Lontoon köyhille."
"Mutta siinä tapauksessa…"
"Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?"
"Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä," vastasin. "Henkilö, joka on tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta."
Holmes pudisti päätään.
"Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa," sanoi hän. "Ne tuskin kohoavat yli muiden. Tuo 'd' voisi olla a ja tuo 'd' e. Henkilöt lujalla luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot sitte miten epäselvää tahansa. Hänen 'k':ssaan on huikentelevaisuutta ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista. Suosittelen teille tuon kirjan — yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade'n 'Ihmisen piinahistoria'. Palaan tunnin kuluttua."
Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät, kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, — ajattelin hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua, salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt seitsemänkolmatta, — ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! — Köyhä rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän oli ykkönen, tekijä — ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.
Kolmas luku.
Etsimismatkalla.