"Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä," sanoi hän. "Hänen kirjeensä olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken kaiken — löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja sentähden otin sen mukaani. Tässä se on."
Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella suurennuslasillaan.
"Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta," huomautti hän, "ja on jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on '3,37 vasemmalta', kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä, koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: 'Neljän merkit — Jonathan Small, Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.' — Ei, myönnän, ett'en voi käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä molemmat puolet ovat yhtä puhtaat."
"Niin, isäni lompakosta sen löysimme."
"Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida asiaa." Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.
Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin likaisille kaduille. Lyhdyt "the Strand'lla" näyttivät ainoastaan himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja, jotka liukuivat ohitse — surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä valossa.
Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.
"Oletteko te miss Morstan?" kysyi hän.
"Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni," vastasi hän.
Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.