"Suokaa anteeksi, neiti," sanoi hän äreällä äänellä, "mutta pyytäisin teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne kuulu polisiin."
"Kunniasanani siitä," vastasi hän.
Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä, nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.
Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus täydellinen pilanteko — jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua — tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme, että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.
"Rochester Row," sanoi hän. "Vinsent Square. Nyt tullaan Vauxhall Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin, senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan tuolla."
Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan, tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.
"Wordswarth Road," sanoi seuraajamme. "Priory Road. Lark Hall Lane. Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin."
Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan. Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja — nuo äärettömät asumusrivit, joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa. Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme, oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista, vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!
"Sahib odottaa teitä!" sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea, kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:
"Tuo heidät sisään Khitmutgar," kuului äänen sanovan. "Tuo heidät heti luokseni!"