Sherlock Holmes otti ensin pullon rautauuninotsikolta ja sitte pienen ihoruiskunsa sievästä marokiinilaatikosta. Pitkillä, vaaleilla, hermoheikoilla sormillaan asetti hän hienon neulan paikoilleen ja taittoi syrjään vasemman paidanhihan. Hetken katseli hän miettivänä jäntevää kyynärvarttansa ja käsirannetta, jotka olivat ihan täynnä merkkiä ja arpia lukemattomien ruiskutusten jälkeen. Viimein pisti hän ihoonsa terävän neulan, painoi mänttää ja vaipui samettipäällyksiseen nojatuoliinsa tyytyväisyydestä huoahtaen.
Kolmen kuukauden aikana olin kolme keilan päivässä nähnyt saman menettelyn, mutta tottumuskaan ei ollut voinut sovittaa minua. Päinvastoin kiusasi tuo näkö minua päivä päivältä yhä enemmän ja minä tunsin omantunnon tuskia öisin aatellessani ett'ei minulla ollut rohkeutta väittää vastaan. Monta monituista kertaa olin juhlallisesti luvannut lausua julki kaikki, mikä sydäntäni painoi tässä aineessa, mutta toverini kylmäessä huolettomuudessa oli jotakin, joku esti kellenkään päähän juolahtamasta kohdella häntä edes vähänkään vapaasti. Hänen suuri lahjakkaisuutensa, etevämpi käytöstapansa, tottumus hänen moniin ihmeellisiin ominaisuuksiinsa — kaikki tämä teki minut araksi ja kykenemättömäksi vastustamaan häntä.
Mutta tänään, oliko se sitte Beauneviinin vaikutuksesta, jota aamiaiseksi olin juonut tahi erittäisestä katkeruudesta, jota hänen suuri kylmäverisyytensä herätti minussa, tunsin yhtäkkiä, ett'en kauempaa voinut hillitä itseäni.
"Mitä tänään käytätte," kysäsin, "morfiinia vai kokainia?"
Hän katsahti veltosti vanhasta loihtuoppikirjasta, jota selaili.
"Se on kokainia," hän vastasi, "seitsemänprosentinliuos. Haluatteko koettaa sitä?"
"En kiitos," vastasin jyrkästi. "Terveyteni ei vielä ole voittanut Afghanilaisen sotaretken seurauksia, eikä minulla ole varaa ylenmäärin ponnistaa voimiani."
Hän hymyili kiivaudelleni. "Ehkä olette oikeassa, Watson," sanoi hän. "Minä luulen, että sen vaikutus on vahingollinen ruumiillisessa suhteessa. Mutta minusta se niin erinomaisesti vilkastuttaa ja voimistuttaa mieltä, että sen toisarvoinen vaikutus on ainoastaan vähäpätöinen asia."
"Mutta ajatelkaapa nyt," sanoin vakavasti, "huomatkaa kuluja! Aivonne ehkä vilkastuvat, ja vahvistuvat, kuten sanotte, mutta se on patolooginen ja taudillinen toimi, josta seuraa enentyvä solukudoksen uudistus ja viimein jättää jälkeensä pysyväisen heikkouden. Tiedättehän itse kuinka auttamattoman synkäksi muututte kun vastavaikutus sitte tapahtuu. Ei, peli ei varmaankaan kannata, panosta. Miksi haihtuvaisen, hetkellisen nautinnon takia uskaltaisitte suuret lahjat, joita luonto on antanut teille? Muistakaa, ett'en ainoastaan puhu kuin toinen toveri toiselle, vaan niinkuin lääkäri sairaalle, jonka terveydentilasta hän jossakin määrin on edesvastuullinen."
Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta. Päinvastoin, hän asetti sormenpäät toisiaan vasten ja tuki kyynärpäitään tuolin käsipuita vasten, näyttäen halukkaalta keskusteluun.