"Mikä ihmeellinen paikka!" huudahti hän katsellen ympärilleen.
"Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia."
"Syy on täälläkin sama," sanoi Holmes. "Tässä on aarteenkaivajain jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta. Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta."
Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.
"Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!" huusi hän. "Olen niin peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!"
Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.
"Menkäämme sisään," sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.
"Ah niin, tehkää se!" sanoi Sholto. "Minä en todellakaan kykene nyt antamaan mitään käskyjä."
Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin, näkyi hän rauhoittuvan.
"Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!" huudahti hän nyyhkyttäen. "Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut paljon kärsiä!"