Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.
"Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa," selitti hän. "Koko päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan, ett'eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus, teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin nyt."
Sherlock Holmes otti lyhdyn ja meni edellä, kun Thaddeus Sholto oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita. Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt pelästyneen emännöitsijän luo.
Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä. Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti, syvästi hengittäen.
"Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson," sanoi lian niin liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. "Miten selitätte tämän?"
Kumarruin katsomaan avaimenreijästä ja kauhistuin. Kuunpaiste virtasi huoneesen, valaisten sen epämääräisellä, väräjävällä valolla. Huoneesta tuijotti minua vastaan naama, joka näytti suorastaan riippuvan ilmassa, sillä kaikki muu alapuolella oli varjossa ja tämä naama oli ystävämme Thaddeuksen. Hänellä oli sama korkea, paljas päälaki, sama karkea punainen hiuskiehkura, sama vaalea iho. Mutta kasvot olivat kangistuneet kauheaan hymyilyyn, luonnottomaan, jännitettyyn virnistykseen, joka tässä hiljaisessa, kuun valaisemassa huoneessa teki hirveän vaikutuksen. Ja tämä naama oli niin pienen ystävämme naaman näköinen, että katsoin ympärilleni tullakseni vakuutetuksi että hän todellakin oli seurassamme. Sitte muistin hänen maininneen, että hän ja veljensä olivat kaksoisia.
"Tämä on kauheata, tämä!" sanoin Holmes'ille. "Mitä on tehtävä?"
"Meidän täytyy särkeä ovi," vastasi hän ja heittäytyi kaikin voimin sitä vastaan.
Ovi rytisi, ja ratisi mutta ei auennut Yhdistetyin voimin ryntäsimme sitä vastaan vielä kerran; se lensi äkkiä auki, ja me olimme Bartolomeus Sholton huoneessa.
Se näytti olevan varustettuna jonkunlaiseksi kemialliseksi laboratoorioksi. Kaksinkertainen rivi pulloja lasikorkeilla oli sijoitettu seinälle vastapäätä ovea, ja pöytä oli täynnä Bunsenin pattereita, koeputkia ja tislaus astioita. Nurkissa oli pajuisissa vasuissa astioita, sisältäen erilaisia happoja. Yksi niistä näkyi vuotavan tahi oli se rikottu, sillä sieltä juoksi tummaa nestettä levittäen ilmaan omituista väkevää, tervansekaista hajua. Tikapuut olivat nojautuneena seinää vasten keskellä saviruukkia ja puuainetta, ja yläpuolella sitä oli katossa aukko niin suuri että yksi ihminen mahtui siitä sisään. Tikapuitten juurella oli pitkä köyden pala huolimattomasti viskattuna.