"Nyt, Watson," sanoi Holmes, hieroen käsiään "on meillä puoli tiimaa itseksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme. Kuten sanoin, on asia miltei täysin selvä minulle, mutta emme saa erehtyä olemalla liian varmoja. Niin yksinkertaiselta kuin kaikki tuntuukin nyt voi siinä olla jotakin syvempää pohjalla."
"Yksinkertaiseltako!"
"Niin niin," sanoi hän sairashuoneen professorin muodolla, joka selittää sairauden kohtausta oppilailleen. "Istukaa tuohon nurkkaan, jott'eivät askeleittenne jäljet sekaannuta asiaa. Ja nyt itse asiaan! Ensiksikin, miten tulivat nuo ihmiset sisään ja mistä menivät ulos? Ovea ei ole avattu sitte eilen illan. Miten on ikkunan laita?"
Hän meni lyhtyineen sinne koko asian puhuen ääneensä huomioistansa, vaikka ne enemmin olivat tarkoitetut hänelle itselle kuin minulle. "Ikkuna on sulettu sisäpuolelta, ha'at ovat kiinni, kehykset lujat, eikä saranoita sivuilla. Avatkaamme se. Ei räystäskourua läheisyydessä, katto ei saavutettavissa. Ja kuitenkin on henkilö kiivennyt ikkunasta sisään. Eilen illalla satoi vähäsen. Tässä on multaisen jalan jälki ikkunalla. Ja tässä on pyöreä likapilkku ja tässä vielä yksi lattialla ja kolmas pöydän vieressä. Katsokaa tänne, Watson! Näitä voi kutsua oivallisiksi todistuksiksi!"
Katsoin pyöreitä, selviä savipilkkuja.
"Ne eivät ole jalan jälkiä," sanoin.
"Ei, ne ovat suuremmasta arvosta. Ne ovat puujalan jälkiä. Näette tässä saappaan merkin, raskaan saappaan, varustettuna leveällä raudoitetulla korolla, ja sen vieressä on jälki puujalasta."
"Siis mies puujalalla."
"Aivan niin. Mutta tällä on ollut joku muu — erittäin taitava ja toimelias apulainen. Voisitteko te kiivetä ylös pitkin tätä muuria, tohtori?"
Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta. Kuu paistoi vielä kirkkaasti siihen osaan rakennusta. Olimme runsaasti kuusikymmentä jalkaa maasta, ja vaikka kuinka koetin katsoa, en voinut huomata mitään jalansijaa, en edes pienintäkään rakoa muurissa.