"Päinvastoin," vastasi hän. "Se selkenee joka silmänräpäys. Minulta puuttuu ainoastaan pari rengasta saadakseni yhtenäisen kertomuksen tapauksesta."
Tultuamme huoneesen olimme kokonaan unohtaneet seuraajamme. Hän seisoi yhä ovessa, todellisen kauhun kuvana, väännellen käsiänsä ja valittaen itsekseen. Mutta yht'äkkiä puhkesi hän suureen valittavaan kirkunaan.
"Aarre on poissa!" sanoi hän. "Aarteen ovat varastaneet häneltä! Tuossa on aukko, mistä kuletimme sen alas. Minä autoin häntä. Minä olin viimeinen joka puhelin hänen kanssaan! Jätin hänen tänne eilen illalla, ja kuulin hänen sulkevan oven, mennessäni alas portaita."
"Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello oli kymmenen. Ja nyt hän on kuollut, ja poliisin täytyy kutsua, ja minua tullaan epäilemään osallisuudesta. Voi, voi, siitä olen varma. Mutta, tehän ette usko sitä, herrani? Ettehän luule että minä olen murhaaja? Onko luultavaa, että olisin tuonut teidät tänne, jos se olisi ollut minä? Voi, Herra Jumala! Herra Jumala! Tiedän, että tulen hulluksi!"
Hän viskoili käsillään ja polki jaloillaan puistuttavassa epätoivon kohtauksessa.
"Teillä ei ole syytä pelkoon, mr Sholto," sanoi Holmes ystävällisesti, laskiessaan kätensä hänen olkapäälleen. "Seuratkaa neuvoani ja ilmoittakaa poliisille asiasta. Tarjoutukaa antamaan kaikkea mahdollista apuanne heille. Odotamme täällä takaisin tuloanne."
Pikku mies totteli puoleksi tukahutetulla muodolla, ja kuulimme hänen hiipivän alas portaita.
Kuudes luku.
Sherlock Holmes mielityössään.