Hän kiipesi tikapuille ja tarttuen kummallakin kädellä kattohirteen, heittäytyi hän vinttikomeroon. Sitte laskeutui hän alas suulleen, ja otti vastaan lyhdyn, joten minä voin seurata häntä.
Huone, jossa olimme, oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Lattian muodostivat katto-orret, joiden välillä oli ohut kerros kipsiä, niin että täytyi hypätä parrelta parrelle, kun käveli. Lattia oli luisu molemmin puolin ja oli luultavasti sisempi muodostus talon oikeasta katosta. Siellä ei ollut merkkiäkään huonekaluista ja lattiata peitti paksu kerros vuosikausina kokoutunutta tomua.
"Tässä se on," sanoi Holmes pidellen kädellään luisua seinää. "Tässä on ovi, joka johtaa katolle. Minä voin avata sen ja tässä on itse katto, joka muodostaa tylsän kulman. Se siis on se tie, josta numero Yksi tuli sisään. Katsokaamme, jos löydämme muita jälkiä hänen persoonallisuudestaan."
Hän valaisi lattiaa, ja sitä tehdessään näin toisen kerran samana yönä hämmästyksen ilmeen hänen kasvoillaan. Kylmä väristys valtasi minut, seuratessani hänen katsettaan. Lattia oli täynnä paljaan jalan jälkiä — selviä, tarkkaan paineluita jälkiä, mutta puolta pienempiä kuin tavallisen miehen.
"Holmes," kuiskasin, "lapsi on tehnyt tämän hirvittävän teon."
Silmänräpäyksessä oli hän taas herra ylitsensä.
"Minä hämmennyin hetkiseksi," sanoi hän, "mutta asia on ihan luonnollinen. Muistini petti minut, muuten olisin voinut sanoa sen jo edeltäpäin. Täällä emme enää saa mitään tietää. Menkäämme alas."
"Mikä on teoriianne näitten jälkien suhteen?" kysyin innokkaasti tultuamme alakertaan.
"Hyvä Watson, koettakaa itse tehdä päätöksiä," sanoi Holmes kärsimättömänä. "Tunnette menetystapani. Seuratkaa sitä ja tulee olemaan hyvin opettavaista verrata tuloksia."
"Minä en voi ajatella mitään, mikä voisi täydentää ja yhdistää nämät kummalliset seikat." vastasin.