"Se ajatus heti lensi päähäni, nähdessäni kasvojen vääristetyt jänteet. Tullessamme huoneesen, katselin heti asetta, jolla myrkky oli tungettu elimistöön. Kuten näitte, löysin piikin, joka oli keveästi pistetty tahi ammuttu ihoon. Huomatkaa, että sen osan johon piikki sattui, täytyi olla käännetty aukkoon päin katossa, jos mies istui pystyssä tuolilla. Tutkikaa nyt tätä piikkiä."
Otin sen varovaisesti käteeni ja pidin sitä lyhdyn valossa. Se oli pitkä, terävä ja musta, huippu peitetty jollakin kiiltävällä, kovettuneella aineella. Tylppä pää oli veitsellä vuoltu ja silitetty.
"Onko se englantilainen oas?" kysyi Holmes.
"Ei, sellainen se ei ole."
"Kaikista näistä seikoista pitäisi teidän tulla oikeihin johtopäätöksiin. Mutta tuolla tulee vakituinen voima — siis saavat apujoukot väistyä."
Puhuessaan olivat askeleet yhä lähestyneet, koputtivat oven ulkopuolella ja suun, paksu, muhkea herra harmaissa vaatteissa tuli raskailla askelilla huoneesen. Hän oli punainen, verevä ja hyvin pienet, vilkkuvat silmät tirkistivät paksuista pöhistyneistä pusseista, jotka niitä ympäröivät. Häntä seurasi kantapäillä virkapukuinen pölisi konstaapeli ja yhä vielä vapiseva Thaddeus Sholto.
"Jaa, tämäpä oli kaunis historia," huusi hän karkealla, käheällä äänellä. "Kauniita historioita! Mutta mitä ovat kaikki nämät? Talo näyttää olevan ihmisiä täynnä kuin kaninitarha!"
"Luulen, että kyllä muistatte minut, mr Athelney Jones," sanoi Holmes tyyneesti.
"Kyllä, kyllä," vastasi hän läähättäen. "Sehän on mr Sherlock Holmes. Josko muistan teitä? Minä en milloinkaan unohda, kuinka saarnasitte meille kaikille syistä ja loppupäätöksistä tuossa jalokiviasiassa, joka tapahtui Bishopgatessa. Tosin te johditte meidät oikeille jälille, mutta kyllähän myönnätte, että se oli enemmän onnensattuma kuin johtamista."
"Se oli tulos hyvin yksinkertaisesta, loogillisesta keskustelusta."