"Ne ovat pirullisia kapineita," sanoi hän. "Varokaa ett'ette pistä itseänne niillä. Olen iloinen että olen löytänyt ne, sillä luultavasti ei hänellä ole useampia, eikä teidän enempää kuin minunkaan tarvitse pelätä minä päivänä hyvänsä tulla sellaisella myrkytetyksi. Minä puolestani vastustan ennemmin mitä rihlapyssyä hyvänsä. Oletteko halukas tulemaan pienelle kuudenpeninkulman-kävelylle, Watson?"
"Kernaasti."
"Sietääkö jalkanne sitä?"
"Kyllä!"
"Tule tänne, poikani! Vanha kelpo Toby! Haista, Toby!" Ja hän asetti kreosootiin kastetun nenäliinan koiran kuonon alle; se seisoi siinä hajasäärin ja koomillisella, tärkeällä muodolla, tuntijan tavoin, joka hengittää sisäänsä harvinaisen viinin tuoksua. Holmes heitti pois nenäliinan, kiinnitti lujan nuoran koiran kaulanauhaan ja vei sen vesitynnyrin luo. Toby rupesi heti haukkumaan, jonka jälkeen hän kuono maassa ja häntä ilmassa lähti juoksemaan jälkiä seuraten sellaisella vauhdilla, joka pani meidät juoksemaan minkä jaksoimme.
Itä oli vähitellen ruvennut valkenemaan, ja voimme nyt erottaa kaukaisempiakin esineitä kylmässä, harmaassa puolihämyssä. Tuo ääretön, nelikulmainen rakennus mustine, tyhjine ikkunoineen, ja korkeine, paljaine muureineen kohosi synkkänä ja autiona takanamme. Tiemme kulki suoraan poikki puutarhan ja lehdon, sinne tänne mättäitten ja kuoppien yli, joita siellä löytyikin runsaasti. Koko paikka hajaallaan olevine sorakasoineen ja huonosti hoidettuine pensasistutuksilleen näytti hävitetyltä, onnettomuutta ennustavalta, joka soveltuikin hyvin yhteen tuon kauhean murhenäytelmän kanssa, jota siellä esitettiin.
Tullessamme ulkomuurille, juoksi Toby kovasti vinkuen sitä pitkin, pysähtyen lopuksi erääseen kulmaan, jossa kasvoi tuuhea koivu. Siinä, missä molemmat muurit yhtyivät, oli muutamia tiilikiviä lohennut, ja siten muodostuneet kolot olivat kuluneet ja pyöristyneet alaosassaan, ikäänkuin niitä usein olisi käytetty portaina. Holmes kiipesi ylös ja ottaessaan koiran vastaan minulta päästi hän sen alas toiselle puolelle.
"Tässä näkyy jälki puujalkamiehen kädestä," huomautti hän, kiivetessäni hänen viereensä. "Näette tuossa pienen veripilkun valkoisessa rappauksessa. Todellakin onni, ettei ole satanut sitte eilisen! Haju ei katoa maasta, vaikka kaksikymmentäkahdeksan tuntia onkin kulunut."
Tunnustan, että epäilin kun ajattelin suurta liikettä, joka oli vallinnut tiellä Lontooseen väliajalla. Mutta pelkoni haihtui pian. Toby ei epäillyt ei myöskään poikennut syrjään kertaakaan, vaan meni tallusteli eteenpäin omituisella, vaappuvalla tavallaan. Luultavasti voitti kreosooti kaikki muut hajut, jotka kilpailivat sen kanssa.
"Elkää uskoko," sanoi Holmes, "että minä edistyäkseni tässä asiassa riipun sellaisesta sattumasta, kuin että toinen noista veijareista on sattunut astumaan kreosootiin. Tiedän nyt tarpeeksi että olisin tilaisuudessa muillakin keinoilla saamaan heistä selkoa. Mutta tämä keino on mukavin ja koska se on sattumalta tullut käytettäväksemme, olisin vikapää rikokseen, jos laiminlöisin sen. Mutta se on kaikissa tapauksissa estänyt asian olemasta vähäinen ymmärryksellinen problemi, joksi se kerran uhkasi tulla. Olisi siinä ollut kunniaa voitettavana, jos ei meillä olisi ollut tätä selvää johtonuoraa."