"Ja oliko tuo puujalkamies yksin?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa, sir. En kuullut kenenkään muun ääntä."
"Niin, se oli ikävää, mrs Smith, sillä olisin tarvinnut höyryveneen, ja olen kuullut niin paljon kiitettävän teidän pientä… Mikä sen nimi taas olikaan?"
"Aurora, sir."
"Niin, niin! Eihän se ole tuo vanha vihriäinen, keltaisella reunalla, joka on niin leveä ja kömpelön näköinen?"
"Eikä! Meidän on hienompi ja sievempi kaikista koko virran veneistä.
Se on juuri maalattu mustaksi ja kaksi punaista raitaa syrjässä."
"Kiitos! Toivon että pian saatte tietoja mr Smithistä. Aion lähteä virtaa alas ja jos satun näkemään Auroran, sanon miehellenne, että olette levoton. Oliko siinä musta savupiippu, vai kuinka sanoitte?"
"Ei, sir, — musta ja siinä valkoinen raaka."
"Niinhän se olikin! Syrjät olivat mustat. Hyvästi mrs Smith. Tuolla seisoo mies, lautan luona Watson. Menkäämme siinä ylitse."
"Pääasia tuollaisten ihmisten kanssa," sanoi Holmes, "on, ettei koskaan saa antaa heidän huomata että heidän tiedonantonsa olisivat mistään arvosta. Jos sen tekee, sulkeutuvat he heti kuni simpsukat. Mutta jos kuuntelee heitä vallan välinpitämättömänä ja vastustelemalla, on hyvin luultavaa että saa tietää juuri, mitä haluaakin."