"On siis jotenkin selvänä, mitä meidän nyt on tehtävä," sanoin.
"Mitä te tekisitte?"
"Minä vuokraisin höyryveneen ja lähtisin alas virtaa pitkin ajamaan takaa Auroraa."
"Rakas ystäväni, siitä olisi ääretön vaiva. Se on voinut laskea maihin minkä sillan luona hyvänsä toiselle tai toiselle puolelle virtaa tästä Greenwichiin. Sillan alapuolella on monen peninkulman alueella täydellinen labyrintti maallenousupaikkoja. Kuluisi monta päivää ennenkuin olisitte etsineet nuo kaikki, jos yksin olisitte toimessa."
"Käyttäkää polisia!"
"Ei. En kutsu luultavasti Athelney Jonesta avukseni ennenkuin viimeisessä hetkessä. Hän ei ole mikään tuhmeliini, enkä tahtoisi tehdä mitään, joka vahingoittaisi häntä virassaan. Mutta minua huvittaa saattaa asia loppuun, kun kerran olemme näin kauas päässeet."
"Eikö voisi ilmoittaa sanomalehdissä ja pyytää tietoja eri rantamestareilta?"
"Yhä pahempaa ja pahempaa! Otuksemme saisivat tietää, että heillä on koirat jälkiä ajamassa, ja lähtisivät viipymättä maasta. Sehän on heidän aikomuksensa kaikissa tapauksissa, mutta niin kauan kuin luulevat olevansa täydellisesti vaaratta, eivät he pidä kiirettä. Siinä suhteessa on Jonesin äly meille hyödyksi, sillä hänen ajatuksensa asiasta tunkee luonnollisesti yleisöön jokapäiväisen sanomalehdistön kautta ja luulottelee pakeneville, että kaikki ovat viedyt väärälle tielle."
"Mitä meidän sitte on tehtävä?" kysyin kun olimme astuneet maihin
Millbankin ojennuslaitoksen luona.
"Otamme tuon hevosen, ajamme kotiin, syömme vähän aamiaista ja nukumme tunnin. Se on ihan välttämätöntä, jos on aikomus olla pystyssä taas iltapäivällä. Pysähtäkää lähimmäiselle sähkölennätinasemalle, ajuri! Tobyn pidämme edelleen, — siitä on meille ehkä vielä hyötyä."