"He on hyvin yksinkertaista," vastasi hän hymyillen hämmästykselleni, — "niin mahdottoman yksinkertaista, että selitys on turha; mutta voi se paremmin määrätä huomaamiskyvyn ja päättämistaidon rajat. Minä huomaan, että jalkaanne on tarttunut vähän punertavaa multaa. Ihan postikonttoorin edustalla Wigmore Streetillä on purettu kivikatua ja viskattu multaa syrjään, joten on mahdoton päästä konttooriin astumatta siihen. Mullalla on tuo omituinen, punertava väri, jommoista, minun tietääkseni, ei ole missään muualla läheisyydessä. Se on huomaamista. Kaikki muu on päättämistaitoa."
"Mikä johti teitä ajattelemaan sähkösanomaa?"
"Luonnollisesti tiesin, ett'ette ollut kirjoittanut kirjettä, koska olin istunut teitä vastassa koko aamun. Näen myöskin avoimessa laatikossanne tuossa, että teillä on arkki postimerkkiä ja kimppu postikorttia. Tietysti siis menitte postikonttooriin lähettämään sähkösanomaa. Karkoittakaa kaikki muut tapahtumat ja ainoan, joka jää jälelle, täytyy olla oikea."
"Siinä tapauksessa on se niin," vastasin hetken mietittyäni. "Mutta asia on kuten sanotte, hyvin yksinkertainen. Pitäisittekö sitä hävyttömänä, jos panisin teoriianne kovalle koetukselle?"
"Päin vastoin," vastasi hän, "se ehkä estäisi minua ottamasta uutta annosta kokainia. Suurimmalla ilolla tarkastan jokaista tehtävää, joita mielitte asettaa minulle."
"Olen kuullut teidän sanovan, että henkilön on vaikea käyttää esinettä jokapäiväiseen tarpeesen, jättämättä siihen sellaista vaikutusta persoonallisuudestaan että tottunut tarkastaja voi huomata sen. No niin, minulla on tässä kello, jonka hiljakkoin olen saanut haltuuni. Olkaa hyvä sanokaa minulle ajatuksenne edellisen omistajan luonteesta ja tavoista." Ojensin hänelle kellon, itse vähän huvitettuna, sillä koe oli, minusta katsoen, mahdoton ja tarkoitukseni oli antaa pieni läksytys hänellä siitä opettavaisesta tavasta jota hän väliin käytti. Hän punnitsi kelloa kädessään, katsoi tarkasti kellotaulua, aukaisi kuoren, ja tarkasti koneistoa, ensin paljain silmin ja sitte vahvalla suurennuslasilla. Tuskin voin olla hymyilemättä hänen alakuloiselle muodolleen, kun hän vihdoin sulki kuoren ja ojensi kellon minulle takaisin.
"Siitä on tuskin mitään sanottavaa," huomautti hän. "Kello on hiljakkoin puhdistettu, joka riistää minulta sisältörikkaimmat tapahtumat."
"Se on tosi," vastasin. "Se puhdistettiin ennenkuin se lähetettiin minulle."
Mielessäni syytin toveriani siitä, että hän koetti peittää tappiotaan mitä kurjimmalla ja arvottomalla puolustuksella. Mitähän tapahtumia hän odottikaan löytävänsä, jos kelloa ei olisi puhdistettu?
"Mutta vaikk'ei tyydyttävä, niin ei tutkimiseni kuitenkaan ole ollut aivan turha," jatkoi hän tuijottaen kattoon veltolla, haaveksivalla katseella. "Edellyttämällä oikaisuanne, luulisin että kello on kuulunut vanhemmalle veljellenne, joka on perinyt sen isältänsä."