"Sen päätätte epäilemättä siitä H. W. stä, joka on piirretty kuoreen?"
"Juuri niin. W. viittaa omaan nimeenne. Kellossa on päivämäärä viisikymmentä vuotta sitte, ja nimikirjaimet ovat yhtä vanhat kuin kello — luultavasti on se tehty edellistä sukupolvea varten. Kulta ja kalliit kivet joutuvat tavallisesti vanhimmalle pojalle, ja hänellä on useimmissa tapauksissa sama nimi kuin isällä. Muistaakseni on isänne ollut kuolleena jo useampia vuosia ja on kello siis ollut vanhemman veljenne hallussa."
"Ihan oikein, tähän asti," sanoin minä. "Mutta mitä vielä?"
"Hän oli huolimaton mies — hyvin huikenteleva ja huolimaton. Hän astui ulos maailmaan hyvillä toiveilla, mutta turmeli onnensa, eli jonkun aikaa köyhyydessä, jota väliin keskeytti lyhyet satunnaiset hyvinvoinnin ajat, rupesi viimein juomaan ja kuoli. Siinä kaikki, mitä olen voinut huomata."
Hypähdin ylös tuolilta ja kuljin kärsimättömänä edestakaisin huoneessa katkeralla sydämmellä.
"Se on halpaa teiltä, Holmes," sanoin minä. "Enpä olisi luullut, että alentaisitte itsenne siihen määrään. Olette tiedustellut onnettoman veljeni elämänvaiheita ja nyt väitätte, että olette tulleet tähän tietoon jollakin haaveellisella tavalla. Ettehän voi pyytää minua uskomaan, että olette lukenut kaiken tuon hänen vanhassa kellossaan! Se ei ole ystävällistä ja, suoraan sanoen, siinä on jotakin puoskaroimista."
"Rakas tohtorini," sanoi hän sydämmellisesti, "pyydän, suokaa minulle anteeksi. Pitäessäni asiaa kokonaan abstraktisena tehtävänä, unohdin, miten persoonallista ja kiusallista, se on teille. Mutta minä vakuutan etten edes tiennyt teillä olevan veljeä, ennenkuin annoitte minulle kellon."
"Miten ihmeessä sitte saitte selville nämä asiat? Ne ovat täydellisesti oikeita kaikissa suhteissa."
"Ah, sepä oli onni! Minä sanoin vaan, mikä oli enin luultavaa. En luullut olleeni niin tarkka."
"Mutta eikö ne vaan olleet arveluita?"