"Ei, ei, minä en koskaan arvaa. Se on paha tapa, joka turmelee loogillisen kyvyn. Mikä näyttää teistä omituiselta, tuntuu siltä ainoastaan sentähden, ett'ette seuraa minun ajatusjuoksuani, ettekä huomaa niitä mitättömiä seikkoja, joista voi tehdä laajoja johtopäätöksiä. Esimerkiksi, minä alotin sanomalla että veljenne oli huolimaton. Jos tarkastatte kellon kuoren alaosaa niin huomaatte ettei se ainoastaan ole kahdesta kohtaa lomessa, vaan myös kulunut ja täynnä riipaleita siitä että on samassa taskussa on pidetty muita kovia esineitä, niinkuin rahoja ja avaimia. Eihän ole mikään urotyö otaksua, että henkilö, joka pitelee viidenkymmenen guineen kelloa niin huolimattomasti on huikenteleva. Ei sekään loppupäätös ole niin outo, että se, joka perii niin kallisarvoisen kapineen, myöskin muissa suhteissa on hyvin varustettu."
Taivutin päätäni osoittajikseni että seurasin hänen puheluansa.
"Englantilaiset panttaajat oivallisesti piirtävät panttisetelin numeron neulan kärjellä kuoren sisäpuolelle kun ottavat kellon vastaan. Neljä sellaista merkkiä huomasin suurennuslasin avulla kellon kuoressa. Loppupäätös — veljenne oli usein rahapulassa. Toinen loppupäätös — että hän oli väliin paremmissakin varoissa, muuten hän ei olisi voinut lunastaa, kelloansa takaisin. Vihdoin — olkaa hyvä katsokaa sisäkuoreen, missä avainreikä sijaitsee. Tarkastakaa noita tuhansia pieniä riipaleita reiän ympärillä, — merkkiä siitä että avain on luistanut paikaltaan. Olisiko selkeä ihminen riipustanut tuollaisia uurtoja? Mutta juomarin kelloa ette koskaan tapaa ilman niitä. Hän vetää sen iltasin ja jättää jälkeensä merkkiä epävakavasta kädestään. Mitähän salaperäistä on kaikessa tässä?"
"Ei, selväähän se on kuin päivä," vastasin minä. "Kadun vääryyttä, jonka äsken tein teille. Minulla olisi pitänyt olla enemmän luottamusta ihmeteltävään kykyynne. Uskallanko kysyä, onko teillä nykyään mitään ammattitutkimusta käsillä?"
"Ei. Ja se on syynä kokainin käyttämiseen. Minä en voi elää ilman hengen työtä. Mitäpä muuta varten ihminen elää? Asettukaa tuohon ikkunan luo. Onkohan milloinkaan löytynyt sietämättömämpää, kurjempaa ja huonompaa maailmaa? Katsokaa, miten tuo keltainen sumu vierii kaduilla ja käärii itseensä likaisenharmaat talosarjat! Voiko löytyä mitään toivottomamman jokapäiväistä ja typerää? Mitä hyötyä on lahjoista, tohtori, kun ei ole alaa, millä niitä harjoittelisi? Rikos on jokapäiväistä, olemassaolo on jokapäiväistä, eikä muita ominaisuuksia kuin sellaisia, voi käyttää maan päällä!"
Olin juuri auaissut suuni vastatakseni, kun lyhyen naputuksen perästä emäntämme tuli sisään, tuoden käyntikorttia tarjottimella.
"Täällä on eräs nuori nainen, joka etsii herraa," sanoi hän kääntyen toverini puoleen.
"Miss Mary Morstan," luki hän kortissa. "Hm, en voi muistaa kuulleeni sitä nimeä. Mrs Hudson, pyytäkää naista käymään sisään. Ei, elkää menkö, tohtori! Minä katson paremmaksi että jäätte."
Toinen luku.
Miss Morstanin asia.