"Etelä-Amerikasta," ehdottelin epäröiden.
Holmes kohotti kätensä ja otti hyllyltä paksun kirjan.
"Tässä on ensimmäinen osa maantieteellisestä teoksesta, joka juuri on ilmestymässä. Sen voimme pitää viimeisenä auktoriteettina. Mitä tässä on! 'Andamansaaret sijaitsevat 340 engl. peninkulmaa pohjoiseen Sumatrasta Bengalin lahdessa.' Hm, hm. Mitä kaikki tämä on? 'Kostea ilmanala, koralliriuttoja, haikaloja, Port Blair, pahantekijä parakkeja, Rutlandsaari, puuvillaistutuksia…' Kas, tässä se on! 'Alkuasujamet Andamansaarilla ovat ehkä maan pienin kansa, vaikka ihmistutkijat asettavat heidän edelleen bushmannit Afrikassa, kaivaja-intiaanit Amerikassa ja Terra del Fuegiansissa. Heidän pituutensa on keskimäärin tuskin neljä jalkaa, vaikka löytyy täys-ikäisiä, jotka ovat paljon pienempiä. He ovat hirmuista, vihaista ja työlästä kansaa, vaikka voivat osoittaa suurinta ystävyyttä, kun kerran on saavuttanut heidän luottamuksensa.' Huomatkaa tämä, Watson! Ja kuulkaa nyt edelleen. 'He ovat luonnostaan erittäin rumia, varustetut suurella, epämuotoisella päällä, pienillä, ilkeillä silmillä, ja vääristetyillä kasvonpiirteillä. He ovat niin kauheita ja itsepintaisia, että kaikkien brittiläisten virkamiesten ponnistukset vaikuttaa heihin, ovat olleet turhat. He ovat aina olleet haaksirikkoisten merimiesten kauhuna, sillä heidän on tapana lyödä niitä kuoliaaksi kivinuijillaan tahi ampua myrkytetyillä nuolillaan. Tällaiset verilöylyt päättyvät poikkeuksetta raa'alla juhlalla.' Hauska, rakastettava kansa, — eikö totta, Watson? Jos tuo veitikka olisi saanut noudattaa omia päähänpistojaan, olisi asia varmaankin saanut vielä hirveämmän käänteen. Luulen, että Jonathan Small olisi maksanut paljon, jos hänen ei olisi tarvinnut käyttää häntä."
"Mutta miten tuli hän saamaan niin omituisen apulaisen?"
"Niin, siihen minä en voi vastata. Mutta, kuten jo olemme päätelleet, että Small pakeni Andamansaarilta, ei ole niin kummallista että tuo alkuasukas on seurannut häntä. Saamme kyllä selon siitä kaikesta aikanaan. Mutta kuulkaa, Watson, — näytätte niin väsyneeltä. Laskeutukaa tuohon sohvalle, niin saadaan nähdä, enkö saa teitä nukkumaan."
Hän otti esiin viulunsa seinältä ja alkoi soittaa hiljaista, nukuttavaa säveltä, — omaa sävellystä luultavasti, sillä hänellä oli harvinainen kyky improvisoida. Minä muistan hämärästi hänen pitkän hoikan vartalonsa, vakavat kasvonsa ja hitaasti kohoutuvan ja laskeuvan rokansa. Sitte tuntui minusta ikäänkuin rauhallisesti keinuisin hiljaisella sävelmerellä, kunnes vihdoin saavuin unen valtakuntaan, missä Mary Morstanin lempeät kasvot hymyilivät minulle.
Yhdeksäs luku.
Odottamaton viivytys.
Oli myöhä iltapäivällä, kun voimistuneena ja raitistuneena heräsin. Sherlock Holmes istui samassa asennossa, kuin nukkuessani, paitsi että hän oli laskenut viulun pois ja luki kirjasi. Hän katsoi minuun, kun liikahdin ja huomasin että hän oli huolestuneen näköinen.
"Olette nukkunut hyvin," sanoi hän. "Pelkäsin että keskustelumme herättäisi teidät."