"Kyllä, muistan, että mainitsitte sellaisesta."
"Niin. Olen miettinyt asiaa vielä kerran. Olin kutonut verkkoni mr Sholton ympäri, sir, kun hän yhtäkkiä pääsi pois sieltä pienestä reiästä. Hän taisi nimittäin todistaa yhden seikan, josta ei ollut mitään epäilemistä. Siitä silmänräpäyksestä kuin hän lähti veljensä huoneesta, oli hän aina jonkun nähtävissä. Siis ei se voinut olla hän, joka kiipesi katon poikki ja laskuovien kautta. Tämä on hyvin hämärä asia, ja minun salapolisikunniani on kysymyksessä. Olisin iloinen, jos saisin vähän apua."
"Tarvitsemme kaikki joskus apua," huomautin minä.
"Ystävämme, mr Sherlock Holmes, on omituinen ihminen, sir," jatkoi hän alakuloisella, ystävällisellä äänellä.
"Olen nähnyt hänet lukemattomissa erilaisissa rikosasioissa, mutta milloinkaan en ole nähnyt asiaa, mistä hän ei olisi saanut selkoa. Hänen menetystapansa on säännötön, ja ehkä hän vähän liiaksi kiirehtii teoriiassaan, mutta yleensä luulen, että hänestä olisi tullut erinomainen salapolisi, ja sen mahtaa kernaasti koko maailma tietää. Sain häneltä sähkösanoman aamupäivällä, josta ymmärsin, että hän oli saanut jotakin johtoa tuossa Sholtoasiassa. Tässä se on."
Hän otti sähkösanoman taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli lähetetty Poplarista kello kaksitoista ja kuului: "Menkää heti Baker Streetille. Jos en ole tullut kotiin, niin vartokaa minua. Olen ihan Sholto-seuran jälillä. Voitte seurata mukanamme illalla, jos tahdotte olla osallisena loppukohtauksessa."
"Se kuuluu lupaavalta. Hän on varmaankin taas päässyt pahantekijäin jälille," sanoin minä.
"Siis on hän myöskin ollut väärillä teillä," huudahti Jones nähtävällä tyytyväisyydellä. "Parhaatkin meistä joutuvat joskus pois satulasta. Luonnollisesti voi tämä näyttäytyä turhalta meluamiselta, mutta velvollisuuteni lain valvojana on, ei päästää ainoatakaan tilaisuutta käsistämme. Mutta, tuolla on joku ulkona. Ehkä se on hän."
Raskaita askeleita kuului portaissa, jota seurasi läähätys ja rykiminen, ikäänkuin tulevaa vaivaisi rinnan ahdistus. Hän pysähtyi pari kertaa sillä portaita nouseminen tuntui hyvin vaikealta, mutta viimeinkin oli hän ovemme ulkopuolella ja astui sisään. Hänen ulkomuotonsa vastasi niitä ääniä, joita olimme hänestä kuulleet. Hän oli vanhanpuoleinen mies, puettuna merimiehen pukuun ja vanhaan kavaijaan, joka oli kiinni aina kaulaan asti. Selkänsä oli köyristynyt, käynti epävarma ja hengitys todisti että häntä vaivasi ahdistus. Nojatessaan paksuun sauvaansa, kohosivat hartiat vaivalloisesti vetäessään ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvojensa alaosaa peitti värillinen villahuivi, enkä voinut hänen kasvoistaan nähdä paljon muuta kuin parin teräviä, tummia silmiä, joita varjosti tuuheat, valkoiset kulmakarvat, sekä pitkän harmaan poskiparran. Yleensä muistutti hän kunnia-arvoisesta laivapäälliköstä, joka oli joutunut köyhyyteen ja kurjuuteen.
"Mitä haette, ukkoseni," kysyin.