Luulon että vähän liioittelin ihastustani, ja että hän huomasi jotakin onttoa onnentoivotuksessani, sillä huomasin että hän vähän kohotti kulmiaan ja katseli uteliaasti minuun.
"Jos se on minun omaisuuttani," sanoi hän, "niin teitä minun tulee siitä kiittää."
"Ei suinkaan," vastasin minä, "ei minua, vaan ystävääni Sherlock Holmesta. En paraimmallakaan tahdolla olisi koskaan voinut seurata johtonuoraa, joka pani hänen eritteleviin älynsä koetukselle. Miten olikaan, oli kaikki joutumaisillaan hukkaan viimeisessä hetkessä."
"Olkaa hyvä ja istukaa, tohtori Watson, ja kertokaa minulle kaikki tyyni," pyysi hän.
Kerroin hänelle lyhykäisesti, mitä oli tapahtunut, sittekun viimeksi tapasin hänet, kerroin Holmesin uudesta tutkimustavasta, Auroran löytämisestä, Athelney Jonesin esiintymisestä, illallisesta matkastamme ja hurjasta takaa-ajosta Themsillä. Hän kuunteli suu puoleksi auki ja loistavin silmin kertomusta seikkailuistamme. Puhuessani nuolesta, joka oli sattumaisillaan meihin, kalpeni hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän.
"Ei ole vaaraa," sanoi hän kun kiiruhdin kaatamaan hänelle vettä. "Olen ihan hyvinvoipa. Pelästyin vaan kuullessani, että olin saattanut ystäväni sellaiseen kauheaan vaaraan."
"Kaikki on ohitse," vastasin minä. "Ei se ollutkaan mitään. En tahdo enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, — puhukaamme jostakin iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa? Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani, ajatellessani että teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen näkisi."
"Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti," sanoi hän, vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon maksanut.
"Niin kaunis arkku!" sanoi hän nojautuen sen yli. "Se on luultavasti intialaista tekoa?"
"Kyllä; se on metalliteos Benaresista."