"Ja niin raskas kun se on," huudahti hän koettaen nostaa sitä.
"Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?"
"Sen on Small viskannut Themsiin," vastasin minä. "Minun täytyy lainata mrs Forresterin hiilihankoa."
Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli — tyhjä!
"Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä, ihan tyhjä!"
"Aarre on poissa!" sanoi miss Morstan tyyneesti.
Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät, tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin, mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme oli poistettu. —
"Jumalalle kiitos!" huudahdin sydämmeni pohjasta.
Hän katsoi minuun yht'äkkiä, kysyvästi hymyillen.
"Miksi sanotte noin?" kysyi hän.