"Ei kiitos, sitä en usko," vastasi toverini.
"Niin, Holmes," sanoi Athelney Jones, "te olette henkilö, jonka mieltä tulee aina noutaa, ja kaikki tiedämme että te olette rikosten tuntija; mutta velvollisuutensa tulee täyttää ja olen jo mennyt liian pitkälle tehdessäni teidän sekä ystävänne mielen mukaan. Olen rauhallisempi ja tyyneempi tietäessäni että kertojamme on lukkojen ja salpojen takana. Hevonen odottaa ja kaksi polisikonstaapelia on myöskin siellä. Olen suuresti kiitollinen teille molemmille avustanne. Te tulette luonnollisesti kutsuttavaksi tutkintoon. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herrani," sanoi Jonathan Small.
"Te ensin Small," huomautti varovainen Jones, heidän lähtiessä huoneesta. "Minä en mielelläni ottaisi päähäni iskua puujalastanne, niinkuin teitte tuolle Andamansaarelaiselle." —
"Niin, meidän pieni seikkailumme on siis nyt päättynyt," huomautin minä, istuttuamme hetken ääneti sikaria polttaen. "Epäilen että tämä on viimeinen tutkimus, jossa saan seurata teidän menetystapaanne. Miss Morstan on suonut minulle kunnian tulla hänen herrakseen ja miehekseen."
Holmesilta kuului koriseva valitus.
"Tuota pelkäsin," huokasi hän. "En todellakaan voi onnitella teitä."
Tunsin itseni vähän loukkaantuneeksi.
"Onko teillä syytä olla tyytymätön valintaan?" kysyin minä.
"Ei suinkaan. Katson, että hän on yksi suloisimpia nuoria naisia, mitä olen tavannut, ja hän olisi erinomaisen tarpeellinen sellaisessa toimessa, jota nyt olemme käsitelleet. Hänellä on selvä taipumus siihen suuntaan, — ajatelkaapa vaan, kuinka hän erityisesti otti talteen tuon Agran asemakartan isänsä paperein seasta. Mutta rakkaus on tunneasia, ja kaikki, mikä on tunnetta, on ristiriidassa kylmän, selvän ymmärryksen kanssa, jonka pidän suurempana kaikkea muuta. En itse uskaltaisi koskaan mennä naimisiin pelosta että sen kautta ymmärrykseni himmenisi."