Istuin taas tuolille.
"Asia on lyhykäisyydessä seuraava," jatkoi hän. "Isäni oli upseeri intialaisessa rykmentissä, ja minä lähetettiin kotiin vielä pienenä ollessani, äitini oli kuollut ja Englannissa, minulla ei ollut sukulaisia, mutta minut toimitettiin hyvään kasvatuslaitokseen Edinburgissa, jossa olin seitsemäntoista vuoden ikään. Vuonna 1878 sai isäni, joka oli rykmentin vanhin kapteini, vuoden virkalomaa ja matkusti kotimaahan. Hän sähköitti minulle Lontoosta, että hän onnellisesti oli saapunut perille, ja käski minun heti matkustaa Lontoosen ilmoittaen asunnokseen Langhamravintolan. Sähkösanoma oli muistaakseni hyvin ystävällinen ja lempeä. Saapuessani Lontoosen menin heti ravintolaan ja sain tietää, että kapteini Morstan oli asettunut sinne, mutta että hän oli mennyt ulos edellisenä iltana, eikä vielä ollut palannut. Odotin koko päivän saamatta mitään tietoja hänestä. Illalla käännyin ravintolanisännän neuvosta polisin puoleen, ja seuraavana aamuna ilmoitimme joka lehdessä. Tiedustelemme eivät johtaneet mihinkään tulokseen, ja siitä päivästä en ole kuullut sanaakaan isä-parastani. Hän tuli kotiin toivo sydämmessään löytääkseen rauhaa ja hupaisuutta, mutta sen sijaan…"
Hän peitti kasvonsa kädellään, ja nyyhkytys tukahutti hänen sanansa.
"Päivämäärä?" kysyi Holmes auaisten muistikirjansa.
"Hän katosi 3 päivänä Joulukuuta 1878 — siis noin kymmenen vuotta sitte."
"Hänen tavaransa?"
"Olivat ravintolassa. Niissä ei ollut mitään, joka olisi johtanut mihinkään päätökseen; vähän vaatteita, muutamia kirjoja ja suuri joukko eriskummallisuuksia Andamansaarilta. Hän oli ollut yksi upseereista, jotka komensivat pahantekijä-vartioväkeä siellä."
"Oliko hänellä ystäviä kaupungissa?"
"Ainoastaan yksi, jonka me tunsimme — majoori Sholto, samasta rykmentistä kuin hän, 34:stä Bombayn-jalkaväkirykmentistä. Majoori oli ottanut eron vähää ennen ja asettunut asumaan Yliseen Norwoodiin. Me ilmoitimme tietysti asian hänelle, mutta hän ei edes liennyt, että hänen toverinsa oli Englannissa."
"Ihmeellinen tapaus," huomautti Holmes.