Nyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt; sensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen niissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys ja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki tämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä tyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin taitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä huvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän ryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin monen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes tarmokkaasti — hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen eräälle tuolille — eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä. Vihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen sisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli suljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä, mutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin lyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja ryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.
Vasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi korvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen jälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja pysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen suljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme jonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin narisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain lukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.
Tähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin uutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan omaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan edessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea, oli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet; hän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut biljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa päässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä pääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat suoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli yllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella varustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä joku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen. Hän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut kovinkaan pian lähteä tiehensä.
Minä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että hän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän nähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut kokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin puolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta saattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin, heittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni jättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei katsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa jälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja poltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä. Ennen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin, joka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut kelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen tuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän aikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton kohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton nousi ylös ja avasi kuistikon oven.
"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään", sanoi hän lyhyesti.
Näin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin hameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta uskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin tuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään täydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso kasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti nopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi kiihtymyksestä.
"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni", sanoi Milverton. "Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut hyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?"
Nainen pudisti päätään.
"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut ankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä, tyyntykää. Käykäämme asioihin."
Hän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. "Te sanotte, että teillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin maineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän on siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä nuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua… Taivaan Jumala, tekö se olettekin?"