Nainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut nuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit, ylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat, ankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet hymyilivät onnettomuutta ennustavasti.
"Minä se olen", sanoi hän, "sama nainen, jonka elämän turmelitte."
Milverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. "Te olitte niin itsepäinen", sanoi hän, "miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä vakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta jokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin kohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa."
"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä on ollut — minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan — hän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä ovesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten kasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää huulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä minua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä silmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on sanomista?"
"Älkää koettakokaan peloittaa minua", vastasi hän nousten seisomaan. "Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät vangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen vihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano mitään."
Nainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla huulillansa.
"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun elämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa kuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman myrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! — ja tämä! ja tämä!"
Hän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin jalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui silmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten nousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.
"Se on lopussa!" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.
Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut. Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli poissa.