"Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi kävelemään", hän sanoi nauraen. "Tässä jossakin on meidän käännyttävä sivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan kulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä ja sinä saat seurata."
Hän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi Campanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman vesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman halki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja vanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi yksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.
"Eihän katakombisi toki ole rakennuksessa!" huudahti Kennedy.
"Sen aukko on. Se sitä juuri suojeleekin löytymästä."
"Tietääkö omistaja siitä?"
"Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että hänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle. Vuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä ovi kiinni perässäsi."
Se oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin seinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka puolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.
"Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Autas minua siirtämään tätä laudoitusta."
Lattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä nostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli nelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.
"Ole varovainen!" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan riensi niitä alas. "Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran eksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää tietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa."