"Ei, kyllä sinne helposti kävellä voisimme."
"Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän joutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen paikkaan."
"Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön aikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan tulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita."
"Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut osalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen kuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut portilla kahdeltatoista."
Lukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä sekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena ja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta häntä kohti.
"Olet yhtä uuras työhön kuin rakastamaan!" huomautti saksalainen nauraen.
"Kyllä; olen odotellut täällä lähes puoli tuntia."
"Toivoakseni et ole antanut mitään vihiä lähdöstäsi."
"Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!
Tulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi."
Heidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän astellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien jäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari kapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia maalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen häämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen katakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan ison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä painaen.