"Poikani usein purskahti itkuun nöyryyttävän tilansa johdosta", jatkoi kreivi. "Ymmärrätte minua kyllä, kun sanon, että on katkeraa olla avuton, töykeän ja säälimättömän vihollisen edessä. Mutta hänen tultuaan Karlsruheen muuan nuori baijerilainen aliupseeri, jota hänen ulkomuotonsa liikutti, sitoi hänen kasvoissaan olevat vammat. Minua surettaa nähdä, että silmänne noin vuotaa verta. Sallitteko minun sitoa sen silkkihuivillani?"
Hän kumartui eteenpäin, mutta saksalainen löi hänen kätensä pois.
"Olen vallassanne, hirviö!" huudahti hän. "Voin kestää väkivaltaanne, mutta en teeskentelyänne!"
Kreivi kohautti hartioitaan. "Puhun asiat järjestyksessä, aivan niinkuin ne tapahtuivat", sanoi hän. "Olen vannonut kertovani ne ensimäiselle saksalaiselle upseerille, jonka keralla saisin jutella kahden kesken. Miten olikaan, minähän olin ehtinyt tuohon nuoreen baijerilaiseen Karlsruhessa. Olen vilpittömästi pahoillani siitä että ette salli minun näyttää sitä pikku taitoa haavurina, jonka olen oppinut. Karlsruhessa poikani suljettiin sikäläiseen vanhaan kasarmiin, missä hän sai olla neljätoista päivää.
"Pahimpana kiusana hänen vankeudessaan oli se, että muutamat raa'at heittiöt linnoitusväessä ärsyttelivät häntä hänen tilansa johdosta, hänen istuessaan ikkunassaan iltasin. Johtuupa siitä mieleeni, että te itse, kapteeni, ette aivan kävele ruusuilla tänä hetkenä, vai kuinka? Tulitte pyydystämään sutta, ja nyt on peto iskenyt kyntensä kurkkuunne. Ja olettepa päälle päätteeksi perheen isä, päättäen rehevästä ruumiinlaadustanne. No niin, leski enemmän tahi vähemmän ei merkitse mitään, eivätkä ne tavallisesti pysykään leskinä kauvan. Takaisin tuolillesi, koira!
"Niin, jatkaakseni historiaani — neljäntoista päivän kuluttua poikani ja hänen toverinsa karkasivat. Minun ei tarvitse vaivata teitä kuulemaan, mitä vaaroja heillä oli tahi mitä kärsimyksiä he kestivät. Riittää sanoa että valepuvun saadakseen heidän täytyi ottaa vaatteet kahdelta talonpojalta, joita väijymään asettuivat erääseen metsään. Piilotellen päiväkaudet ja matkaten yöllä, he pääsivät Ranskaan, rajan yli, ja aina Remillyyn asti, ja olivat vajaan kahden kilometrin päässä — sen verran vain, kapteeni — saksalaisten ulkolinjasta, kun muuan ulaanipatrulli kohtasi heidät. Oi, se oli kovaa, vai kuinka, kun olivat tulleet niin pitkälle ja olivat niin lähellä pelastustaan?"
Kreivi puhalsi vihellyspilliään kahdesti ja kolme kovan näköistä talonpoikaa astui sisälle.
"Näiden täytyy esittää noita ulaaneja", sanoi hän. "No niin, kun komentava kapteeni huomasi, että nuoret miehet olivat ranskalaisia sotureita siviilipuvussa lähellä saksalaisia joukkoja, niin hän päätti hirtättää heidät ilman tutkintoa, ja tuomiota. Tuo keskimäinen kattohirsi lienee tukevin, Jean."
Onneton upseeri laahattiin tuoliltaan kohdalle, missä köysi oli heitetty tukevan kattohirren yli. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa, ja hän tunsi sen kaamean puristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat köyden toiseen päähän ja katselivat kreiviä, odottaen hänen käskyjään. Kalpeana mutta päättäväisenä upseeri laski käsivartensa ristiin ja tuijotti uhmaavana kiusanhenkeänsä.
"Seisotte nyt katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja huulistanne näen, että luette rukousta. Poikani myös seisoi katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja hän myös rukoili. Mutta sattuipa että muuan korkeampi upseeri osui paikalle ja kuuli pojan rukoilevan äitinsä puolesta, ja se liikutti häntä niin — sillä hänelläkin oli poika — että hän lähetti pois ulaaninsa ja jäi yksinään kuolemaantuomittujen luo ajutanttinsa keralla. Ja kun hän kuuli kaiken mitä pojalla oli kerrottavaa, että hän oli ainoa poika vanhassa suvussa ja että hänen äidillään oli horjuva terveys, niin hän otti pois köyden, niinkuin minä otan tämän, ja hän suuteli häntä molemmille poskille, niinkuin minä nyt suutelen teitä, ja käski hänen mennä, kuten minä teidän, ja toteutukoot kaikki tuon jalon kenraalin hyväntahtoiset toivomukset nyt teissä, jolleivät voineetkaan poistaa kuumetta, joka vei hengen pojaltani."