"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"
Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha. Minä laskin sen tyynylle lattialle.
"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin, jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori, oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."
"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena, ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin kuoleman kanssa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette, että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."
Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin ennenkin.
Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.
"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen. Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista. Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!" Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin salaman iskemänä.
Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".
Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.