Suuri suola-aavikko.
Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu, hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja. Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja, jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa. Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.
Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.
Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine, lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä, harmaassa maaperässä — ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään muuta kuin hiljaisuutta — ehdotonta hiljaisuutta.
Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia. Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka ovat kaatuneet tielle.
4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi 60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.
Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas, niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko, valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot ruskeine silmineen tulivat näkyviin.
"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.
"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni." Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen todistivat äidin huolenpidosta.
Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin hänen seuralaisensa.