"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.
"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana tehdä. Missä on äiti?"
"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."
"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"
"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa, niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on siinä?"
"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."
"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle — muistatko, kun lähdimme joen luota?"
"Muistan tietysti."
"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten — — —"
"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.