"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin sinun äitisi."
"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.
"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin, että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on äärettömän pieni."
"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.
"Niin, sitä melkein tarkoitan."
"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin luo."
"Niin, rakkaani."
"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka kauvan siihen kestää?"
"En tiedä — ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan. Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.
"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan, loiko Jumala tämän maan?"