"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä.
"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa", jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut. Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne unohtaneet."
"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.
"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.
"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran, joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."
"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.
"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."
"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."
Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet — toinen heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea — yhtyivät rukoilemaan armoa ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.
Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia, niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta, jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla, ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä matkamiehiä.