Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä, puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät lyhyen neuvottelun.
"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen, harmaapäinen mies.
"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.
"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."
"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.
He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein huulilla.
"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."
"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.
"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.
"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella. Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.