Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi, joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.
Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä. Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja kysyvin katsein.
Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas vaunujen luo.
"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."
"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.
"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun, sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan. "Teitä näkyy olevan koko joukko."
"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemme
Jumalan vainottuja lapsia — enkeli Meronan valittuja."
"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän näyttää valinneen suuren joukon."
"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä keskelle erämaata."
Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän, "te olette mormooneja."