Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla kepillä — 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna portin ulkopuolelle.
Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä, toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä. Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän palaavan Nevadasta.
Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua. Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua tyttärensä häpeään.
Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen tyttärensä, — mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.
Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti, mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus, mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle. Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.
Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat levällään.
Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni, ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset kasvot.
"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut!
Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"
"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin." Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.
"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.