Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta. "Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.
Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella murhaajien odottavan ulkona.
Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat vaiti ja vapisten.
Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.
"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa kolme kertaa."
"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"
"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä seitsemään."
"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat uupua.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"
Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti, kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten, kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää, vaarallista polkua myöten.