Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun. Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin. Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.
"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä, joka oli satulassa.
"Kenen luvalla?" kysyi vartija.
"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.
"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.
"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.
"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.
VIIDES LUKU.
"Kostavat enkelit."
Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja, kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle. Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis, villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset juoksuun.