Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin, niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."

Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat joutuneet.

Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa, ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret heidät hänen silmiltään.

Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja. Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet. Paksusarvilammas — niin sitä nimitettiin — seisoi luultavasti jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä, mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon. Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava. Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki, jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran, kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi — ajatteli hän — odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena. Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.

Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista. Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet. Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen poissa ollessaan — onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.

Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema, ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä, jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:

John Ferrier
Suuresta Suolakaupungista.
Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.

Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan. Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.

Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän, että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin, josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi, mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.

"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"